Elämää lämmöllä muistellen - Isovanhemman haastattelu tarinaksi

Julkaistu: 04.05.2020 klo 09.54

Äi6-kurssi käsittelee nykykulttuuria ja kertomuksia. Yksi kurssitehtävä kakkosilla oli haastatella omaa isovanhempaansa ja kirjoittaa sitten haastattelusta tarina. Oli hienoa lukea, että monille koronaeristyksessä tehty isovanhemman haastattelu oli ollut hieno kokemus. Seuraavassa Johanna Alasenpään kirjoittama tarina.

ELÄMÄÄ LÄMMÖLLÄ MUISTELLEN

Ulkona on pilvistä ja viileää. Puhelin soi ja on tullut aika alkaa muistelemaan menneitä aikoja käsi sydämellä. Läheiset muistelevat yhdessä asioita, rakkaita muistoja jaetaan. Tunnelma on lämmin. Naurulta eikä myöskään kyyneliltä vältytä miltään osin kummankaan puolelta.

Synnyin vuonna 1932 kymmenhenkiseen perheeseen. Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin omien perheenjäsenteni kanssa. Koulua kävin, mutta töitä tein sitäkin enemmän. Sitten lähdin reissutöihin, joissa kaivinkoneella tein kaikenlaisia töitä. Muutama vuosi vierähti niiden parissa, kunnes ostin asutustilan ja arkeeni tuli osaksi maatilan pitäminen, mikä on ollut työlästä mutta todella mielekästä.

Kaiken työn raatamisen keskellä onnekseni löysin upean puolison kylän kioskilta. Siinä vuosia vierähti, lapsemme syntyi, nautin elämästäni, 1990-luvun alussa jäin eläkkeelle maatilanpitämisestä eli niin sanotusti tapahtui sukupolven vaihdos, mutta alueella kylläkin vielä asuin sekä maatilan parissa töitä tein. Puolisoni nukkui pois, ja minulle tuli aika muuttaa eri paikkaan asumaan.

Tälläkin hetkellä asun paikassa, johon puolisoni poismenon jälkeen muutin. Päivät tässä kuluvat välillä melko hitaastikin. Nyt kun maailmassa vallitsee tällainen tilanne, ei se kuitenkaan omaa arkeani ole merkittävästi muuttanut. Siinä mielessä muun muassa, ettei minun yleensäkään tarvitse hoitaa omia kauppa-asioita. Hoidan vain välttämättömät asiat, kuten pankkiasioinnit ja lääkärikäynnit, jotta pysyisin kuitenkin mahdollisimman kunnossa.

Todella tämä korona-aika on vaikuttanut siihen, ettei kirkonmenoihin pääse, vieraita ei käy, enkä itse saa vierailla kenenkään luona. Onneksi tämä nykyaika on mahdollistanut muun muassa jumalanpalveluksen kuuntelemisen internetistä.

Lapsenlapseni ovat ulkona sopivalla etäisyydellä sekä puhelimen välityksellä auttanut, miten ne internetistä voi kuunnella. Muuten kyllä arkeni on melko samanlaista myös tänä korona-aikana. Henkilökohtaisesti sairastumista pelkään jossain määrin, mutta en kuitenkaan koe sitä lainkaan hirveän ahdistavana.

LAPSUUS

Lapsuuttani muistelen kyllä lämmöllä. Töitä tein paljon. Olin puutöissä, vettä hain kaivosta, tein metsätöitä, lehmiä paimensin, perunoita istutin ja äidin kanssa jopa kaverina olin pyykkejä joessa pesemässä. Kaikenlaisten töiden ohella siinä sitten tuli myös leikittyä. Hypimme heinäladossa, välissä olimme piilosilla sekä talvisin teimme lumiukkoja. Muistan, kuinka naapurista tuli muita lapsia käymään ja paras varsinainen leikkimme/kilpailumme oli kivien laittaminen jonoon. Kiviä piti etsiä mahdollisimman paljon, mahdollisimman nopeaa. Voittaja oli se, kuka sai pisimmän jonon. Muistan, kuinka olin ainoa, joka huomasi, että kiven ollessa mahdollisimman suuri se vie enemmän tilaa, ja jono kasvoi pituutta nopeampaa. Näin ollen useastikin voittaja olin minä.

Minun lapsuudessani ei puhelimet vieneet lainkaan aikaa, koska niitä ei silloin vielä ollut. Oman ensimmäisen puhelimeni olen nimittäin saanut joskus 65-vuotiaana. Lapsena, kun jotain asiaa tuli, lähdettiin asia paikan päälle kertomaan. Useastikaan matka ei ollenkaan lyhyt ollut. Tällöin onnen päivä oli, kun asiaa sai lähteä kertomaan hevosella matkustamalla tai hiihtämällä.

Sitten kun puhelimia tuli, ne olivat sellaisia, että niillä pystyi soittamaan sellaiseen keskukseen. Sieltä keskuksesta sitten johdon avulla yhdistettiin toisen talon puhelimeen. Muistan, kuinka eräänkin kerran itsekin menin salaa kuuntelemaan meidän talon puhelimesta joitakin toisten puheluita, koska se sieltä hyvinkin kuului. Aikanaan sitten tuli kyllä puhelimia useampaan taloon, jossa sivulla oli pyöritettävä veivi ja sellaisten jälkeen sitten puhelin, jossa numero asetettiin pyörittämällä numerolevyä.

Töiden ja muun tekemisen ohella perheellemme uskonnolliset asiat olivat todella tärkeitä, niin kuin ne on minulle edelleenkin. Kirkonmenot kuunneltiin oikeastaan joka kerta radiosta, kun ne sieltä tulivat. Myös televisiosta niitä sitten katsottiin, kun taloomme televisio saapui.

Arkemme koostui myös siitä, että vieraita kävi useasti. Äitini oli sellainen, että hän tarjosi vieraille aina jotain syötävää ja juotavaa. Koen, että olen äidiltä myös sen tavan perinyt.

NUORUUS JA KOULUAJAT

Kun olin tarpeeksi vanha, lähdin kouluun. Koulunkäynti oli kyllä aivan erilaista, millaista se on nykypäivänä. Omaat eväät täytyi olla mukana. Mukana oli maitoa pullossa, kotitekoista leipää sekä kirnuttua voita. Ne maistuivat aina niin hyvälle, eikä silloin ajateltu oliko se mitenkään terveellistä vaiko ei.

Koulussa kuri oli kovaa, voisi sanoa, että opettajat olivat kyllä arvonsa tuntevia. Heille ei vastaan uskaltanut kukaan mitään sanoa. Kova kuri oli varmasti osa syy siihen, ettei koulukiusaamista juurikaan ollut. Sellaista leikinlaskua kylläkin oli, muttei ketään haluttu vahingoittaa fyysisesti eikä henkisesti. Esimerkiksi muistan, kuinka siskoani ’’kiusattiin’’ kutsumalla häntä kaniherran rouvaksi. Se johtui siitä, että siskoni joutui olemaan koulussa tämän kaneja omistavan pojan, kaniherran kanssa tekemisissä. Siskoni ei siitä varsinaisesti nauttinut, mutta kiusaaminen oli sellaista leikkimielistä härnäämistä.

Myös kaikki oppiaineet ja todistukset ovat nykypäivänä käsittämättömän erilaisia. Siitä huolimatta aina lastenlapsiani kiusaan, että kyllä minun todistukseni oli aikanaan parempi. Tapana on myös leikkimielessä sanoa, että mikäli koulutehtävissä ongelmia ilmenee, niin ei tarvitse kuin vain minuun yhteyttä ottaa, niin minä autan.

TYÖELÄMÄ JA PERHE

Kun vartuin, töitä lähdin tekemään kotoa kauemmaksi. Työt olivat pitkälti samanlaisia, kuin mitä lapsena isän kanssa olin tottunut tekemään. Tein maataloustöitä, metsätöitä sekä jossakin määrin kotitaloustöitä. Kotitaloustyöt olivat lapsuudessani enemmän äitini sekä siskojeni töitä ja oman perheeni perustettua puolisoni, mutta myös minä olin avuksi, kun aikaa löytyi. Työelämä oli kiireistä. Kun isäni jäi maanviljely töistä eläkkeelle, maatila siirtyi minun vastuulle. Sen lisäksi tein reissutöitä, jotka koostuivat pääosin kaivuuhommista. Töitä oli tehtävänä paljon ja ne olivat raskaita. Ne ovat vaatineet runsaasti ahkeruutta, sitkeyttä sekä periksiantamattomuutta.

Arkeani tuli helpottamaan sekä rikastuttamaan upea puolisoni. Tapasin hänet eräällä kioskilla. Hänen myötä sain kokea elämäni kohokohdat muun muassa omien lasten syntymisen. Muistan hyvin tarkasti, kuinka puolisoni tuli kävelylenkiltä, hän oli sateen kastama ja kertoi, että saamme lapsen. Se oli hyvällä tavalla pysäyttävä hetki. Elämässäni kohokohtia on ollut myös lastenlasten syntyminen. He ovat minulle käsittämättömän tärkeitä ja heidän myötä olen saanut oppia kaikenlaisia asioita.

Vuonna 1970 kaksi lastamme oli syntynyt. Oli myrskyinen ilma, tuuli oli kova sekä vettä satoi. Toinen lapsistamme oli reilu vuoden ikäinen ja toinen kolmen vuoden ikäinen. Minun oli aika lähteä jälleen kahdeksi viikoksi töihin. Olin haikein mielin, koska olisin halunnut jäädä perheeni kanssa kotiin. Pienin lapsemme itki äänekkäästi ja vanhempi sanoi: ’’pyydän isi älä lähde’’. Minun täytyi ei ollut mahdollisuutta kotiin jäädä. Kuulen korvissani, kuinka oven mentyä kiinni vanhempikin lapsi alkoi itkemään. Myös minulla kyynel alkoi virtaamaan silmäkulmasta, mutta töihin oli lähdettävä.

Kului kaksi viikkoa ja saavuin kotiin. Lapsemme menivät muurin taakse piiloon, he pelkäsivät minua, koska olin ollut niin pitkään poissa. Se oli pysäyttävää, tuntui todella pahalta, mutta onneksi minulla oli tulossa reissutöistä sen verran vapaata, että sain lasteni kanssa olla hieman enemmän.

Nautin elämästäni, minulla oli upea perhe ja kaikki meni pääosin hyvin. Tietenkin eteeni on tullut kaikenlaisia vaikeuksia, mutta onneksi kaikista on selvitty keinoilla kuin keinoilla. Vaikeuksista selviytymiseen auttaa se, että hoitaa asiat, jotka on mahdollista hoitaa. Tärkeää on myös opetella hyväksymään, ettei kaikkeen voi vaikuttaa, jolloin niiden täytyy antaa vain olla. Kun vaikeudet koittavat, on tärkeää muistaa miettiä, mistä saa olla kiitollinen ja keskittyä niihin.

ELÄKEPÄIVÄT

Elämäni on muuttunut helpommaksi siinä mielessä, ettei töitä tarvitse tehdä läheskään niin paljon. Kuitenkin sitä raskasta uurtamista kaipaa. Vaikeampaa on siinä mielessä, että aika on jättänyt minulle tärkeistä ihmisistä, kuten puolisostani ja yhdestä lapsestani. Heitä kaipaa lämmöllä jokainen päivä, mutta elämän on jatkuttava.

Päiväni sisältävät tietynlaisen rytmin. Herään sekä syön samoihin aikoihin päivästä toiseen. Lempisyömiseni on marjat. Niitä syödessä muistelen nuoruuden marjastusreissuja lämmöllä. Lastenlapsilleni useaan kertaan muistutan marjojen terveellisyydestä. Terveyttä hoidan myös liikkumalla. Lenkkeilen oman jaksamiseni mukaan. Käyn lenkillä oikeastaan ainakin kerran päivässä, mutta parhaimpina päivinä jopa kahdesti. Luen lehtiä, sanomalehden joka päivä, kuuntelen radioita, katson televisiota sekä soittelen läheisilleni, jotka sen verran kaukana asuvat. Uskonto on minulle tärkeää. Usko on vahvasti läsnä jokapäiväisessä elämässäni.

Olen tyytyväinen elämääni. Minulla on lähellä välittäviä ihmisiä sekä tärkeitä ystäviä. Näiden lisäksi olen kiitollinen rauhasta, joka Suomessa vallitsee, ei ole sotia. Olen kiitollinen myös siitä, että olen suhteellisen terve, jaksan päivät hyvin. Minulla on mahdollisuus onnellisuuteen ja sitä myös olen.

Onnellisuuden tärkeydestä muistutan myös nuoria. Ohjeena heille myös sanoisin, että olkaa rehellisiä, puhukaa asioista suoraan sekä älkää miettikö liikaa, mitä muut ajattelevat tekemisistänne. Uskokaa unelmiin, eläkää omaa elämäänne, älkääkä milloinkaan luovuttako, vaikka välillä kaikki ei niin helppoa olisikaan.

Johanna Alanenpää

Takaisin edelliselle sivulle