Kirjoitustaidon preliminäärikokeen parhaimmistoa: "Arvosanat ihmisarvon mittarina"

Julkaistu: 18.10.2020 klo 15.43

Abiturientit pohtivat kirjoitustaidon preliminäärikokeessa koulua ja oppimista. "Me opimme ja me osaamme", kirjoittaa Iida Tyni mallikkaassa preliminääriesseessään.

Arvosanat ihmisarvon mittarina

”Ei minua vaan elämäänne varten”, tapasi entinen opettajani sanoa minulle ja luokkatovereilleni alakoulussa. Hän ei sanonut sitä siksi, että olisin ollut jotenkin vastusteleva hänen oppejansa kohtaan, vaan siksi, että luokallamme oli muutamia lapsia, joita ei yhtään innostanut istua penkillä harjoittelemassa seuraavan päivän koetta varten. Opettaja painotti, että koe oli ainoastaan pieni välietappi pienen lapsen elämässä. Todellisuudessa noita kyseisiä taitoja tarvittaisiin vielä useita kymmeniä vuosia tuon päivän jälkeenkin.

Itse olen aina ollut myönteinen koulutuksen suhteen. Uskon, että kotikasvatuksella on valtavan suuri vaikutus siihen, miten lapset suhtautuvat kouluun. Olen lukenut tutkimuksia, joiden mukaan korkeasti koulutettujen vanhempien lapset menestyvät paremmin koulussa ja tähtäävät korkeammalle. Uskon sen pitävän ainakin jokseenkin paikkaansa. Kun on itse korkeakouluja käynyt, on varmasti helpompi tukea lastaan tekemään samoin ja auttaa vaadituissa tehtävissä. Omat vanhempani eivät ole korkeasti koulutettuja, vaan ovat molemmat suorittaneet tutkintojaan ainoastaan ammatillisella puolella. Itse olen kuitenkin lukiossa ja tähtään yliopistoon. Olen siis sitä mieltä, että suurempi merkitys on arvoilla ja asenteilla kuin sillä, kuinka paljon erilaisia todistuksia löytyy.

Arvot ja asenteet eivät tule ainoastaan kotoa. Myös kavereilla on suuri vaikutus siihen, miten suhtautuu kouluun ja miten siellä menestyy. Aihetta käsittelee myös Marjo Valtavaara tekstissään ”Kaveriporukat alkavat muodostua jo ensimmäisinä päivinä – Jäsenet muokkaavat toisiaan, ja se voi olla vahingollista, varoittaa tutkija”. Teksti on julkaistu Helsingin Sanomissa 8. elokuuta 2018. Artikkelissaan Valtovaara siteeraa erityisesti Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aroa. Tekstissä kerrotaan, kuinka kaveriporukka alkaa muodostua jo ensimmäisenä päivänä, kun lapsi astuu koulun ovista sisään, ja kuinka kaveriporukan vaikutus koulumenestykseen korostuu ajan kuluessa.

”Kun porukka on koossa, se alkaa muokata jäseniään toistensa kaltaisiksi”, kirjoittaa Valtavaara. Psykologiassa tätä ilmiötä kutsutaan myös konformisuudeksi, ryhmäpaineeksi. Jos kaveriporukka vähät välittää koulunkäynnistä, lintsaa, ei tee läksyjä ja soittaa suuta opettajalle, on suuri riski, että ottaa siitä itsekin vaikutteita omaan käyttäytymiseen. Luulen, että ilmiö on yleisempi teini-ikäisillä kuin alakouluikäisillä lapsilla. Nuoret ottavat mallia toisistaan, jotta mukautuvat toistensa seuraan paremmin. Sillä voidaan pyrkiä torjumaan esimerkiksi konfliktitilanteita. Kun erimielisyyksiä on vähemmän, voi olla lähes varma siitä, että pysyy mukana porukassa eikä jää yksin. Mukautuminen ei suinkaan ole aina tahallista, vaan voi tapahtua myös täysin huomaamatta.

Sosiaalisilla suhteilla on monenlaisia vaikutuksia opiskeluun. Ne voivat kannustaa suorittamaan paremmin. Toisten kanssa opiskelu ja heidän neuvonsa ovat kullan arvoisia sille, joka kokee riittämättömyyden tunnetta opiskelussa tai ei koe pärjäävänsä tarpeeksi hyvin yksin. Salmela-Aro kertoo Helsingin Sanomien tekstissä siitä, kuinka tutkimuksessa, jossa selvitettiin nuorten kaverisuhteisiin liittyviä asioita koulumaailmassa, selvisi, että tiukka kilpailu johti uupumiseen, joka sekin levisi ja tarttui ryhmässä. Kaveriporukka voi aiheuttaa nuorelle myös runsaasti suoriutumispaineita, jos toiset menestyvät aina erinomaisesti ja itse saa ”vain” hyviä arvosanoja. Luulen, että tämä on kytköksissä myös luonteen ja temperamentin kanssa. Joku, joka ei siedä painetta, voi ahdistua tilanteesta enemmän. Hän voi pahimmassa tapauksessa ajatella, että arvosanat ovat kuin mittareita, jotka kertovat hänen arvonsa ihmisenä. Siinäkin tilanteessa on hyvä muistaa, etteivät tärkeimpiä ole numerot, vaan oma oppiminen ja parhaansa yrittäminen.

Olen sellainen ihminen, jolla ei koskaan ole ollut haaveammattia. Kaikki halusivat lapsena tulla prinsessoiksi, mutta sen unelman tuhouduttua olen elänyt pitkään ilman toivetta tulevasta ammatistani. Yhdeksännellä luokalla koulussa kuitenkin täytyy päättää, mitä haluaa tehdä seuraavaksi, kun taival vanhassa tutussa koulussa on tullut päätökseen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä haluaisin opiskella. Hetken pohdittuani minulle oli selvää, että tahdon lukioon. Hain sinne ja pääsin sisään.

Yläkoulun jälkeisen kesän kulutin miettien tulevia lukio-opintojani. Tutustuin kouluni nettisivuihin ja löysin sieltä toinen toistaan virallisempia tekstejä, jotka silloin kuulostivat todella kapulakielisiltä, pelottavilta ja aikuismaisilta. Silmäilin tekstejä sen vuoksi, että olin niin intoa täynnä, kun kohta otan uuden askeleen elämässäni. En juurikaan ymmärtänyt tekstien sisältöä. Myöhemmin tekstit ehtivät tulla todella tutuiksi, ja tajusin yhden niistä olleen koko ajan kehittyvä lukion opetussuunnitelma.

”Lukiokoulutuksessa yleissivistys koostuu arvoista, tiedoista, taidoista, asenteista ja tahdosta--.”, kirjoitetaan lukion opetussuunnitelman perusteiden luonnoksen (oph.fi 14.3.2019) ensimmäisillä riveillä. Lukio on yleissivistävä koulutus, joka tarjoaa monenlaisia valmiuksia niin arkeen kuin työelämään.

Sen lisäksi, että lukiossa oppii tuntemaan maailman historian tärkeimmät päivämäärät ja integraalilaskennan taidot, antaa se taidot toimia toisten ihmisten kanssa, mikä on elintärkeää jokaiselle ihmiselle. Vaikka ei tulisikaan ydinfyysikoksi, lukio opettaa monenlaisia asioita, joita vastuullinen ja itsenäinen, ”ihan tavallinen” Suomen kansalainen tarvitsee.

”Lukiokoulutuksen aikana opiskelija rakentaa identiteettiään, ihmiskäsitystään, maailmankuvaansa ja katsomustaan sekä paikkaansa maailmassa”, listataan lukiokoulutuksen tehtävissä. Suurin osa lukion käyvistä ihmisistä Suomessa suorittaa oppimääränsä teini-iässä. Silloin ihminen on herkkä muutoksille ja oppii kaikesta ympärillään. Tuolloin hän yleensä ottaa entistä enemmän selvää asioista ja on parhaassa iässä oppimaan uutta. Opiskelija on myös tarpeeksi vanha ymmärtämään koulutuksen merkityksen ja vapaaehtoisuuden tuomat edut ja haitat. Kun pakotetaan käymään peruskoulua, voi lapsella tai nuorella tulla kapina oppivelvollisuutta vastaan eikä silloin tahdo tehdä mitään sen eteen, että pärjäisi koulussa. Lukiossa ollaan vapaaehtoisesti, ja sen myötä motivaatio oppimiseen on usein suurempi.

Peruskoulussa ajattelin, että opettelen asian ulkoa ja tärkeintä on, että muistan kyseisen asian seuraavan päivän kokeessa. Lukiossa puolestaan olen oppinut siihen, että enemmän merkitystä on sillä, ymmärränkö asian siten, että voin hyödyntää sitä myös jatkossa. On hieno tunne, kun kesken oppitunnin hiljaisuuden ja näppäimistön naputuksen vallatessa luokan tietää: ”Me opimme ja me osaamme.” Silloin voi olla ylpeä itsestään ja luokkakavereistaan. Mitä suurta saammekaan aikaan tulevaisuudessa?

Lukiossa ihminen ymmärtää, mitä historiassa on tapahtunut, että olemme nykyään tässä tilanteessa. Sen lisäksi osataan ottaa huomioon tulevaisuus, mutta eletään silti hetkessä. ”--opiskelija kehittää suhdettaan menneisyyteen ja suuntautuu tulevaisuuteen”, lukee opetussuunnitelman perusteiden luonnoksessa. Maailman nykytilanne otetaan vakavasti ja halutaan tehdä oma osa sen kehittämiseksi parempaan suuntaan. Ymmärretään niin sosiaalista, taloudellista kuin ympäristönkin kestävää kehitystä.

Pärjätäkseen elämässä on siis hyvä ottaa myönteinen asenne niin elämän kuin koulutuksenkin suhteen. Ei saa pelätä oppimista, eikä ajatella, että tieto lisää tuskaa. Tieto avartaa maailmaa ja antaa mahdollisuuden nähdä maailman sen todellisessa kauneudessaan.

Teksti: Iida Tyni

Takaisin edelliselle sivulle