Päättöviikon kirjoituksia
Julkaistu: 16.02.2023 klo 10.09
Kakkoset pohtivat päättöviikolla äidinkielen ja kirjallisuuden kokeessa tiedon merkitystä. Ykkösten aiheena oli puolestaan kieli, kulttuuri ja identiteetti.
Markus Luiro: Platon halusi "viisaat valtaan", mutta John Locke laittoi kapuloita rattaisiin
Miten historian kulku olisi muuttunut, jos 1700-luvun Ranskassa olisi ollut tieto kuninkaan holtittomasta rahankäytöstä tai jos Saksan kansa ei olisi uskonut Hitlerin propagandakoneistoa? Tieto on ollut kautta ihmiskunnan historian vallan merkki. Opetetaanhan lukion filosofian oppimäärässä tiedon vallasta, ja propaganda-sana esiintyy jo alakoulun ensimmäisillä historian tunneilla. Tiedon ongelmana on ollut ja on edelleen, että sitä on vain harvalla, eikä sitä olla valmiita jakamaan ainakaan totuudenmukaisesti.
Jo 1200-luvulla filosofi Tuomas Akvinolainen määritti sääntöjä sodan aloittamiselle, käymiselle ja lopettamiselle. Jus ad bello, jus in bello, jus post bellum -filosofia pyrkii takaamaan, ettei sotaa aloiteta väärin perustein eikä sitä käydä raa’asti piittaamatta siviileistä. Yksi sodan aloittamisen peruste on, että sodan aloittajalla eli valtion hallitsijalla on kansan legitimiteetti. Kuinka moni historiamme sodista ei kuitenkaan ole tämän jus ad bello -kriteerin mukaisesti oikeutettu? Veikkaisin, että suurin osa 1200-luvun jälkeen käydyistä sodista ei ole ollut oikeutettu, sillä hallitsijoilla on ollut näennäinen kansan legitimiteetti, ei todellinen. Tämä on usein johtunut hallitsijan yksinvaltiudesta ja sen tuomasta vallasta eli tiedosta. Kaikki tieto, joka uhkaa hallitsijan asemaa, on kitkettävä. Se ei saa levitä kansan keskuuteen. Näin kävi myös Tuomas Akvinolaisen sodan ja rauhan filosofialle. Siitä kertoo yhteinen, sotaisia ja julma historiamme.
Kuutti Koski kirjoittaa Zeniitti-romaanikatkelmassaan (2021), kuinka joukko kuuluisia ja viisaina pidettyjä ranskalaisia akateemikkoja ja aatelisia tyrmäsi ranskalaistutkija Maupertius´n napapiirin tutkimusmatkan tulokset, koska he ajattelivat maapallon olleen ”suippea hiukan navoiltaan kuin sitruuna”. Maupertius´n tulokset osoittavat kuitenkin toista: maapallo on navoiltaan hiukan litistynyt. Tämä tosiasia on todettu jälkeenpäin monta kertaa. Miksi arvostettu joukko akateemikkoja tyrmäsi jyrkästi Maupertius´n retkikunnan tulokset syyttäen huonoja tutkimusvälineitä vääristyneistä mittaustuloksista? He tekivät sen tietysti suojellakseen asemaansa. He olivat ansainneet kunnioitusta ja ylhäisiä virkoja tutkimustulostensa vuoksi. Koska heidän tutkimustuloksensa oli esitelty kuin muuta vaihtoehtoa ei olisi olemassa, he eivät voineet uhrata arvokkuuttaan myöntämällä virheensä. Akateemikot käyttivät filosofi Michél Focaultin esittämiä diskursseja eli puhetapoja saadakseen kansan uskomaan tuloksia. Akateemikoilla siis oli valtaa kansaan nähden.
Sanonta kuuluu: ”Valta turmelee, totaalinen valta turmelee totaalisesti.” Tämä sanonta tuli minun ja varmasti monen muun mieleen lähes vuosi sitten, helmikuun lopussa vuonna 2022, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa. Muistan käyneeni läpi Venäjän historian ja ihmettelin sitä, kuinka tähän päädyttiin. Sanonta piti tässä tapauksessa paikkaansa: Putin oli ollut jo yli kaksikymmentä vuotta Venäjän valtionpäämies. Niin pitkä aika, jos jokin, turmelee. Tämän jälkeen mieleeni tuli valistusfilosofi Hobbesin ajatus valistuneesta yksinvaltiaasta, joka toimi koko kansa hyväksi. Ajatus tuntui mahdottomalta. Samalla televisiosta tuli nauhalta Putinin puhe, jossa hän perusteli sodan aloittamista muun muassa natsismin kitkemisellä Ukrainasta. Suljin television. Putin ei ollut pelkästään aloittanut aseellista sotaa Ukrainaa vastaan. Hän oli aloittanut informaatiosodan idän ja lännen välille.
Nina Harjunpää luettelee Epkytellen-blogin kirjoituksessaan Tarpeellinen, ihan kiva ja vaarallinen tieto (7.5.2018) tiedon eri lajeja. Hänen mukaansa niitä on kolme: tarpeellinen tieto, tarpeeton tieto ja vaarallinen tieto.
Harjunpään mukaan tarpeellinen tieto edistää hyvinvointia: ”Esimerkiksi tieto siitä, että viemärin aukaisemiseen tarkoitettuja mömmöjä ei kannata juoda. Tai että lantun syönti ehkäisee keripukkia.” Tarpeeton tieto on tietoa, joka on tapauskohtaista. Esimerkiksi minua ei hyödytä biologian kokeessa tieto siitä, että Tuomas Akvinolainen oli filosofi. Sama tieto voi hyödyttää minua filosofian ylioppilaskokeessa. Vaarallinen tieto on Harjunpään mukaan kaikista suhteellisinta tietoa. Esimerkiksi ranskalaisten akateemikkojen näkökulmasta Maupertius´n retkikunnan tulokset maan pinnan muodosta olivat vaarallista tietoa, koska ne uhkasivat heidän asemaansa. Vaarallisen tiedon suhteellisuus pätee myös Ukrainan sotaan: Putinille tieto sodan aloittamisen oikeista motiiveista on vaarallista tietoa, koska kansa voisi nousta vallankumoukseen. Sama tieto on lännelle tärkeää, jotta sota saataisiin loppumaan.
Miten tiedon jaottelu sitten näkyy vallan jakamisessa tai keskittymisessä? Valistusfilosofia vaikutti 1600-luvun yhteiskuntaan niin paljon, että osa sen opeista on edelleen käytössä. Englannissa mainion vallankumouksen näkyvin hahmo John Locke esitti ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta kansan ja hallitsijan välillä. Tässä sopimuksessa määriteltiin hallitsijan asema kansan tahdon mukaisesti ja vallan jakaminen. Locke oli erityisen vaikuttunut ranskalaisfilosofi Montesqueu´n vallan kolmijako-opista ja halusi soveltaa sitä yhteiskuntasopimusta solmittaessa. Vallan kolmijako-oppi näkyy nykyäänkin esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa. Se on edistänyt kansalaisten hyvinvointia ja ehkäissyt harvainvaltaa, joten se on ollut tarpeellinen tieto.
Kautta aikojen ihminen on halunnut tietää. Oli kyseessä sitten tieto naapurin nimestä tai maapallon pinnan muodoista, ihminen on ollut tiedonhaluinen. Kaikki tieto ei kuitenkaan ole hyväksi ihmiselle. Toiselle tieto voi olla vaarallista, toiselle taas väline saavuttaa tavoite. Vaikka tiedon tavoitteena olisi taata kollektiivinen hyvä kaikille, yksi henkilö voi pitää tiedon itsellään ajaakseen omaa etua. Jokainen sota on syttynyt, jotta oma hyvä olisi taattu. Virheistä kuitenkin oppii ja niistä saa uutta tietoa. Tietoa kuitenkin pitää oppia käyttämään hyvin, nimittäin uusi tieto voi olla tulevaisuuden valtaa.
Tuukka Rossi: Kirjallisuus - kielen ja kulttuurin summa
Luen joskus kirjoja. Sarjakuvia luen monta kertaa viikossa. Lähes kaikki lukemani kirjat ja lehdet on kirjoitettu suomen kielellä. Pidän siitä, miten kieltä on kirjoissa käytetty. Sarjakuvissa, esimerkiksi Aku Ankassa, kieltä käytetään erittäin värikkäästi ja monipuolisesti. Asioita ei aina ilmaista tavallisimmilla tavoilla, vaan niiden sijaan käytetään monia hieman harvinaisempia ilmauksia, joita nykynuoret eivät enää juurikaan käytä ja joita nykylapset eivät yleensä ymmärrä, mikä on mielestäni hieman surullista.
Kirjalliset tekstit pitävät kielet eloisana ja monimuotoisena. Ne kannustavat käyttämään monipuolista sanastoa ja erilaisia ilmauksia. Jos kirjoja ja lehtiä ei olisi, moni vanhempi sana olisi voinut unohtua jo kokonaan. Suomen kielessä on monia murteita, mutta osa nuorista korvaa murresanoja ja vanhoja ilmauksia Uudenmaan murteella tai englannista lainatuilla sanoilla. Tämä heikentää suomen kielen monimuotoisuutta. Se ei kuitenkaan ole ongelma vain Suomessa, vaan se näkyy myös muissa kielissä, kuten englannissa. Ihmiset lukevat ja katsovat videoita nykyään lähinnä internetistä, minkä vuoksi netin ulkopuolisten tekstien lukeminen on vähentynyt. Netistäkin voi löytyä hyviä tekstejä, mutta ongelmana on se, että valtaosa netinkäyttäjistä seuraa toistensa esimerkkiä kielenkäytössä. Kaikki haluavat ilmaista itseään käyttäen samanlaista kieltä kuin muutkin. Netissä halutaan kerätä mahdollisimman paljon tykkäyksiä, eikä niitä saa, elleivät kaikki ymmärrä, mitä kirjoittaa. Jos kommentin kirjoittaa omalla tyylillään, voi saada palautetta, joka ei yleensä ole positiivista.
Olen aina ihaillut sarjakuvia siitä, miten ne onnistuvat käyttämään niin värikästä kieltä, vaikka ne ovatkin usein rajoittuneita puhekupliin ja yleiskieleen. Pidän siitä, miten välillä pikkusisarusteni lukiessa joudun selittämään heille sanojen merkityksiä, jotka olen itse menneisyydessä oppinut lukemalla samoja sarjakuvia. Sarjakuvissa on myös paljon hyvää huumoria, jännittäviä seikkailuja, hauskoja hahmoja sekä kekseliästä kielenkäyttöä. On mielenkiintoista vertailla alkuperäisen tarinan vitsejä ja sanaleikkejä suomalaiseen käännökseen. Usein suomennokset ovat jopa hillittömämpiä kuin alkuperäiset, minkä vuoksi haluankin nostaa hattua suomentajille. Mielestäni on sääli, ettei sarjakuvia arvosteta läheskään tarpeeksi. Kirjat saavat yleensä enemmän kunniaa, ja sarjakuvat nähdään useimmiten ”lasten lukemisena”. Mielestäni molemmat kirjallisuuden suuntaukset ovat yhtä hyviä ja ansaitsevat kunnioitusta. Ne ovat erilaisia, eikä niitä voi suoraan vertailla. Sarjakuvissa huumori pääsee paremmin esiin, kun taas kirjoissa mielikuvitus joutuu enemmän käyttöön, kun tapahtumat pitää itse kuvitella.
Henriikka Reinman kertoo blogikirjoituksessaan Minä rakastan suomen kieltä nauttivansa siitä, miten suomen kielessä on ilmauksia monille eri asioille ja miten ne tarkoittavat juuri sitä, mitä ne tarkoittavat. Esimerkeiksi hän antaa sanat litistä, lätistä, vaakkua ja raakkua. Sanat ovat samankaltaisia, mutta niiden merkityksissä on hienoisia eroja. Reinman kertoo myös siitä, miten suomen kielessä voi sanan unohtaessaan heittää jonkin toisen sanan tilalle, niin ettei merkitys muutu liikaa. Tämän olen itsekin huomannut lukemalla Aku Ankka -lehtiä, joissa sanoja vaihdellaan useasti, jottei puheesta tulisi liian tylsää tai toistuvaa. Ongelmana on se, että sanavaraston ollessa liian pieni sanoja ei voi korvata muilla, jolloin puhuja voi mennä ihan lukkoon. Kaikille sanoille ei tietenkään löydy korvikkeita, mutta suomen kielessä on silti järkyttävän paljon eri vaihtoehtoja, joista voi valita, mitä sanoja käyttää. Osa ihmisistä näkee tämän ongelmana ja valittaa siitä, että se tekee suomesta liian vaikean kielen ulkomaalaisille. Ymmärrän huolenaiheen, mutta itse näen tämän juuri suomen kielen vahvuutena. Se tekee siitä erikoisen, ja mielestäni suomen kielen hämmentävyys tekee siitä jopa hieman hupaisaa. Suomessa voi kuitenkin pärjätä ihan hyvinkin ymmärtämättä kaikkia erilaisia ilmauksia, kunhan ymmärtää suomen kieltä pääpiirteissään, ja kirjallisuutta lukemalla sanavarastoaan voi kartuttaa entisestään.
Jukka Jouhki pohtii kommentissaan Jos kaikki puhuisivat englantia, maailma olisi parempi paikka yhteisen maailmankielen etuja. Olisihan toki hienoa, jos kaikki ymmärtäisivät toisiaan, mutta itse en pidä Jukka Jouhkin ehdotuksesta yhteisestä äidinkielestä. Mielestäni olisi hyvä, jos kaikki osaisivat esimerkiksi englantia tarpeeksi hyvin pystyäkseen kommunikoimaan ulkomaisten ihmisten kanssa, kunhan omat kielet säilytettäisiin. Jos maailmaan jäisi vain yksi kieli, maapallon kulttuurien monimuotoisuus romahtaisi. Kaikkia kirjoja ei voida kunnolla kääntää toisille kielille. Kieli on yksi kulttuurin tärkeimpiä osia, sillä suomessakin on paljon ilmauksia, joita ei löydy muista kielistä. Kulttuuri ja elinympäristö muovaavat kielen, ja kieli muovaa kulttuuria. Kirjallisuudessa ei näy pelkästään se kieli, jolla kirja on kirjoitettu, vaan myös se kulttuuri, jossa kirjoittaja elää. Kulttuurista ei pääse eroon, sillä vaikka yrittäisikin kirjoittaa puolueettomasti tai eri kulttuurin näkökulmasta, tekstistä heijastuu siltikin oman kulttuurin varjo. Osa kielistä kuolee sen vuoksi, ettei niillä ole kirjoitettua tekstiä. Ensin kieli kuolee, minkä jälkeen kulttuuri kuihtuu, kun perinteisiä loruja ja lauluja ei osata enää laulaa ja kun vanhimmat sukupolvet eivät enää voi opettaa perinteisiä tapoja nuorimmille, koska he eivät enää ymmärrä toisiaan.
Moni on ehdottanut Tellukselle myös yhtä yhteistä kulttuuria, jossa kaikki eläisivät ja kukoistaisivat yhdessä. Tämäkin on sinänsä hieno ajatus, mutta itsellä on hieman erilainen näkemys. Mielestäni monimuotoisuus on yksi maapallon hienoimmista asioista, ja sitä pitäisi suojella, oli kyseessä sitten luonnon monimuotoisuus tai kulttuurien väliset erot. Jos kulttuurit ja kieli katoaisivat, mitä tapahtuisikaan kirjallisuudella puhumattakaan muista tavoista ja taiteista kuten maalauksista, musiikista, perinteistä ja juhlista, jotka tekevät ihmisestä ihmisen. Vanhaa viihdettä ei enää ymmärrettäisi, kun asiayhteys puuttuisi. Ihmisten pitäisi oppia sietämään toisiaan kulttuurieroista huolimatta. En tiedä, onko mahdollista saada ihmiset tekemään yhteistyötä eri kulttuurien välillä, mutta ainakin toivon, että se joskus onnistuisi. Ihmiset ovat aina halunneet luoda taidetta, jotakin pysyvää, jota jälkipolvet voisivat vielä monien vuosien päästä ihailla. Ilman eri kieliä ei synny kirjallisuutta, ja ilman kirjallisuutta kieli ei pysy elossa, sillä ihmiset tarvitsevat jotakin mukavaa tekemistä omalla kielellään. Voisikin siis sanoa, että kirjallisuus on kielen ja kulttuurin summa, mutta kieli on ympäristön ja kulttuurin summan sekä kirjallisuuden tulo.
Vilma Vuontisjärvi: Kielet, joita opin rakastamaan
Oma äidinkieleni on minulle tärkeä kieli. Se on kieli, jonka sanoja opin sanomaan ensimmäisenä. Suomen kieli on ehkä vaikeaa useiden kielioppisääntöjensä vuoksi. Vaikka suomi onkin äidinkieleni, en siltikään osaa tai muista kaikkia kielioppisääntöjä. Myöhemmin olen oppinut uusia kieliä, mutta suomen kieli on siltikin minulle kaikista tärkein.
Oma äidinkieli on jokaiselle hyvin tärkeä. Omalla äidinkielellä opitaan ensimmäiset sanat ja se, miten sanotaan ”kiitos” ja ”minä rakastan sinua”. Omalla äidinkielellään jokainen voi ilmasta itseään ja tunteitaan. Jos oikeus puhua omaa äidinkieltä vietäisiin pois, se olisi haitallista ja jopa traumatisoivaa. Esimerkiksi lapset ja nuoret kärisisivät, jos heiltä vietäisiin oikeus puhua äidinkieltään ja jos heidän pakotettaisiin puhumaan vierasta kieltä, jota he eivät osaisi. Lasten ja nuorten olisi myös vaikeaa oppia uusia asioita vieraalla kielellä.
Henriikka Reinman kertoo blogikirjoituksessaan Minä rakastan suomen kieltä (aamukahvi.fi 10.11.2017) oppineensa myöhään lukemaan sujuvasti, mutta kun hän oli oppinut lukemaan, hän pyöräili melkein joka viikko kirjastoon ja kantoi repussaan valtavan määrän kirjoja kotiin. Voin itse samaistua tuohon. Opittuani lukemaan ensimmäisellä luokalla luin kaikki mahdolliset tekstit maitopurkeista ja muista pakkauksista. Ala-asteella luin todella paljon kirjoja ja minulle luettiin paljon kirjoja. Aina illalla ennen nukkumaanmenoa äitini luki minulle ja pikkusiskolleni kirjaa, jonka olimme lainanneet kirjastosta.
Vaikka ei heti arvaisikaan, olen ollut joskus ja olen vähän nykyäänkin lukutoukka. Kirjojen lukeminen on ihanaa, kun pääsee jonnekin aivan uskomattomaan maailmaan. Siellä maailmassa kaikki on mahdollista, jos vain uskoo niin. Jos en osaisi äidinkieltäni, en myöskään osaisi lukea enkä oppisi uusia kieliä.
Monelle suomalaiselle suomen kieli on ylpeyden aihe. On aina mahtavaa kuulla jonkun, joka ei puhu suomea äidinkielenään, yrittävän puhua suomea. Tulee hyvä mieli, vaikka kaikki asiat eivät ole kieliopillisesti oikein, sillä suomalaiset kuitenkin ymmärtävät, mitä joku yrittää sanoa. Reinman kirjoittaa, että suomen kieli ei ole turhan fiini tai siloteltu ja että suomen kielessä pulppuaa sisukas kansankieli. Suomen kielen lauseista erottaa kovuuden ja terävyyden. Hänen mukaansa on nähtävä vaivaa, jos haluaa hempeillä ja olla romanttinen suomeksi, ja hänen mielestään suomen kielessä on ihanaa se, että sanat usein kuvastavat tismalleen juuri sitä mitä ne tarkoittavat: vaakkua, raakkua, lätistä, litistä. Sanan unohtuessa tilalle voi aina heittää jotakin sinne päin. Reinman kertoo myös, että vaikka väitetään, että suomea lausutaan juuri niin kuin sitä kirjoitetaan, salaisia asioita on olemassa kirjainten ja sanojen välissä: hernekeitto, hernekkeitto.
Pidän suomen kielen eri murteista. Pidän siitä, miltä ne kuulostavat. Pidän siitä, kun Peräpohjolan murteissa sanojen kirjainten välissä on h-kirjain: mithään, kethään, jokheen, methään. Myös Oulun suunnalla puhuttavat murteet kuulostavat hauskalta.
Englannin ja ruotsin opiskelun olen aloittanut jo peruskoulussa. Englannin kieli on minulle suhteellisen helppoa, sillä aloitin sen opiskelun jo kolmosluokalla. Englannin kieltä on tärkeää osata, koska se on maailmanlaajuinen kieli ja nykyään useimmat ihmiset osaavat sen. Ruotsin kielen opiskelu on taas vähän vaikeampaa. Tässä Suomen ja Ruotsin rajalla on kuitenkin aika tärkeää osata edes vähän ruotsia. On tärkeää osata sanoa ruotsiksi ”kiitos”, ”ole hyvä”, ”ei” ja ”kyllä”. En osaa puhua sujuvaa ruotsin kieltä: ymmärrän sitä paremmin kuin osaan puhua sitä. Minun olisi kuitenkin hyvä osata puhua sitä, sillä osa sukulaisistani asuu Ruotsissa ja puhuu ruotsia.
Saksan opiskelun aloitin vasta lukiossa. Se tuntuu vielä aika haastavalta, koska se on uusi kieli minulle. Äitini kehotti minua aloittamaan saksan kielen opiskelun, sillä olen aina ollut hyvä kielissä. Tähän asti saksan opiskelu on ollut mukavaa ja haastavaa, mutta mahdollinen kielimatka motivoi minua jatkamaan saksan kielen opiskelua. Saksan kielen opiskelusta on myös tehnyt mukavaa se, että opimme samalla myös saksankielisten maiden kulttuureista ja perinteistä. Saksan kieli kuulostaa todella hauskalta ja terävältä. Osa saksankielisistä sanoista näyttää siltä, että niihin olisi laitettu vain satunnaisia kirjaimia aivan sekaisin.
Minulle kielet ovat aika helppoja ja tärkeitä. Niitä opiskellessani olen oppinut arvostamaan niitä. On mahtavaa osata eri kieliä, sillä niistä voi olla paljon hyötyä myös tulevaisuudessa. Suomen kieli on minulle tärkein kieli, sillä se on äidinkieleni ja osaan sitä kaikista parhaiten. Suomen kielellä osaan ilmaista itseäni, kertoa tunteistani ja mielipiteistäni. Eri kielten osaaminen on mielestäni erittäin tärkeää, sillä ikinä ei tiedä, tarvitseeko vaikka tulevaisuuden ammatissa osata esimerkiksi englantia tai ruotsia. Maailmalla ei välttämättä pärjää ilman eri kielten osaamista. Mielestäni kielten osaaminen on rikkaus. Reinmanin mukaan loppujen lopuksi ylioppilaskirjoituksilla tai pilkkujen paikoilla ei ole merkitystä sen rinnalla, kuinka suuret mahdollisuudet kieli itsessään antaa elämään. Kielellä voi saada, tehdä ja vaikuttaa. Kieli voi toisaalta rakentaa, toisaalta tuhota. Juuri niistä syistä opiskelemani kielet ovat tärkeitä. Ne ovat kieliä, joita opin rakastamaan.
