Ykkösten päättöviikon esseitä
Julkaistu: 11.02.2021 klo 10.05
Äidinkielen ja kirjallisuuden toisella kurssilla tarkastellaan kieltä, kulttuuria ja identiteettiä. Kurssin päättöviikolla ykköset kirjoittivat kielestä ja kulttuurista yhteisöllisyyttä ja identiteettiä rakentavana voimavarana tai konfliktien ja ristiriitojen aiheuttajana. Ohessa on kaksi kirjoitelmaa jälkimmäisestä näkökulmasta.
Väärällä vai oikealla puolella?
Suomea voisi pitää ihannemaana. Meillä on turvallista, hyvä koulutusjärjestelmä ja yksi maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä. Mikä voisi mennä pieleen? Jos osaa edes hieman tutkia tämän unelmien maan varjopuolia, voi yllättyä suuresti. Tämä on maa, jossa kaikilla on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada tukea oman elämän uudelleen rakentamiseen. Tämä on myös maa, jossa rasismi valtaa edelleen monien mieliä ja eriarvoisuus tulee esille, vaikka media ja yhteiskunta sitä yrittäisivätkin piilottaa.
Hannele Kentän artikkelissa Suomen puhuminen johti selkäsaunaan (Lapin Kansa 12.12.2020) kerrotaan 83-vuotiaan Sune Svaneholmin omakohtaisia kokemuksia kulttuurien välisistä eroista ja julmista traumoista, joita pienen lapsen mieli joutui kestämään. Svaneholm lähti pienenä viattomana koululaisena muiden lasten kanssa Ruotsin Karungin koululle oppimaan uutta ja rakentamaan tulevaisuutta. Kuitenkin koululle lähteminen tarkoitti samalla muuttoa työtuvalle, jonne muutkin kouluttomilta pikkukyliltä tulevat päätyivät. Työtupaa kutsuttiin nimellä arbetstuga, ja niitä oli Norrbottenissa vuosina 1903-1954 yhteensä 17. Jännittävä seikkailu, johon lapset, kuten myös Svaneholm, luulivat lähteneensä, osoittautui nopeasti painajaiseksi. Nopeasti lähti käyntiin ruotsalaistamisprosessi, jolloin rajut, julmat ja epäoikeudenmukaiset keinot suomenkielisiä pieniä lapsia kohtaan otettiin käyttöön. ”Se löi minua ympäri korvia niin, että korvissa vinkui vielä kolme-neljä päivää.” Miksi aikuinen ihminen löisi seitsemänvuotiasta lasta ja hakkaisi selän verille mattopiiskalla? Svaneholm oli suomalainen lapsi ruotsalaisten ympäröimänä koulutettavana ruotsalaiseksi työläiseksi. Vaihtoehtoja oli kaksi: joko puhuu ruotsia tai kokee rangaistuksen.
Näin kulttuurit kohtasivat. Yhteiskunnan luomat ristiriidat ja konfliktit saivat aikuisen miehen pysymään hiljaa yli 60 vuotta ja olemaan kertomatta kenellekään tapahtuneesta. Kentän artikkelista voi huomata, kuinka Tornionlaakson ruotsalaistaminen vastasi siihen aikaan maailmanlaajuista ajattelutapaa, jossa yksikielisyys edusti vallalla olevaa kansallisuusaatetta ja isänmaakäsitystä. Vaikka kyseessä onkin Ruotsi ja siellä tapahtuneet kauheudet, on työtupailmiö tunnettu ympäri maailmaa, ja Suomessa se toteutui lähinnä saamelaisalueiden koulukoteina ja suomen ottamisena yleiseksi opetuskieleksi.
Nyt elämme 2000 lukua, ja verrattuna aikaisempiin kulttuurien välisiin konflikteihin ihmiskunnan sanotaan kehittyneen parempaan päin. Asiasta voi olla tosin montaa mieltä. On totta, että julmat kulttuurien väliset konfliktit ovat vähentyneet. Kuitenkin uusin erilainen paikka konflikteille on sosiaalinen media ja internet. Ne pitävät sisällään niin paljon eri asioita, ettei kukaan tässä maailmassa pystyisi niitä luettelemaan. Sosiaalinen media on samalla yksi maailman kekseliäimmistä luomuksista, mutta myös yksi maailman vaarallisimmista ja pelottavimmista loukuista. Kuka vain voi hukkua internetin syvyyksiin, josta löytää aina jonkun, joka on asioista samaa mieltä, vaikka mielipiteet olisivatkin niin vääristyneitä ja sairaita kuin vain ajatella saattaa. Tällaisten asioiden pohjalta internet lietsoo herkästi eri kulttuureiden välisiä erimielisyyksiä. Internetissä ja sosiaalisessa mediassa voi olla kuka vain. Itselleen voi luoda täysin uuden henkilöllisyyden kenenkään tietämättä. Samalla se tarkoittaa myös sitä, ettei kukaan voi estää vihapuhetta, rasismia tai mitään muutakaan kulttuureihin liittyvää sanaharkkaa. Toisin sanoen sotiminen ja julmat teot eivät ole koskaan loppuneet, niitä on vain alettu tekemään fiksummalla tavalla.
Sofi Oksasen romaanissa Stalinin lehmät (2003) tuodaan hyvin esille se, kuinka yhteiskunta voikaan luoda vääristyneen kuvan oikeudenmukaisuudesta. Jos asuu Suomessa, puhuu suomea. Äidin pelko ja vaisto suojella omaa lastaan muuttuvat yhteiskunnan kulttuurien välisten erojen myötä kylmäksi ja pakonomaiseksi. Kukapa ei pelkäisi lapsensa puolesta maassa, jossa rasismi on edelleen suuressa vallassa? Tämänhetkisessä maailmassa kaksikielinen lapsi Suomessa ei olisi mikään ongelma. Sen vuoksi romaani tuo hyvin esille sen, miten haavat ja traumat, jotka ovat voineet syntyä vuosia sitten, jäävät ikuisiksi ajoiksi ihon alle. Romaanissa oleva äiti kutsuu Suomea ”Sysi-Suomeksi” ja päättää lapsensa puolesta, ettei viroa tarvitse kuulua puheessa. Todennäköisesti äiti nimenomaan pelkää sitä, mitä tapahtuu, jos joku huomaa hänen pienen lapsensa olevan erilainen. Kuinka kauan kestää, että jokainen, joka muuttaa Suomeen, voi muuttaa sinne ilman pelkoa, ilman ahdistavaa ajatusta ihonväristä, huonosta suomen kielen taidosta tai ylipäänsä eri kulttuurisuudesta? Kysymykseen on monia vastauksia, mutta mihin niistä voisi luottaa tässä epävarmassa maailmassa, jossa erilaisuus on yksi suurimmista peloista?
Näihin ”sysisuomalaisiin” voi törmätä myös internetissä. Videoissaan he julkisesti haukkuvat, huutelevat ja jopa fyysisesti tönivät ja lyövät ulkomaalaistaustaisia. Monet videoiden yhteydessä julkaistut kommentit tuovat esille sitä, kuinka joitain ihmisiä hävettää olla suomalainen. Voin itse samaistua näihin kommentteihin, vaikkakin samalla olen ylpeä siitä, että olen suomalainen, ja siitä, että olen kasvanut suurin osin turvallisessa maassa. ”Kyllä itseä hävettää taas olla suomalainen, kun annatte meistä tuollaisen kuvan”, on suora lainaus yhdestä kommentista, joka sai monia satoja tykkäyksiä. Kukapa ulkomaalainen ei pelkäisi tulla Suomeen, jos tällaisen kuvan saa netin välityksellä. Nämä ovat niitä nykymaailman konflikteja, joihin pitäisi enemmän keskittyä, jotta tämä ”ihannemaa” olisi edes vähän parempi.
Surullisena pidän myös sitä, kuinka jotkut ihmiset ovat niin kiinni omassa ajatusmaailmassaan, etteivät edes yritä katsoa asioita toiselta kannalta. Kuinka moni ystävyyssuhde tai parisuhde on loppunut vain sen vuoksi, etteivät omat vanhemmat hyväksy kahden eri kulttuurista tulevan yhdessä oloa? John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar kustannus 2008) on hyvin koskettava tarina siitä, miten kulttuurierot voivat tulla ystävyyssuhteen väliin. Kuinka pienelle lapselle edes voisi kertoa sen, ettei maailma hyväksy juutalaispojan ja natsiperheestä tulevan pojan ystävyyttä? Pojille natsin merkki ja juutalaisuuden tähti ovat vain pelkkiä koristeita hihassa, ja piikkiaidan alta voi aina ryömiä leikkimään toisen kanssa. Pojat eivät myöskään ymmärrä sitä, miksi toisella on suklaata jälkiruuaksi ja toisella ei ole edes leipää. Vaikkakin natsien ja juutalaisten välinen katastrofi on menneisyyttä, on se silti jättänyt jälkensä koko maailmaan ja siihen, miten kulttuurit jakautuvat. Sydäntä särkevää on se, kuinka pojat haluaisivat toiveikkaana tavata muita ystäviä ja käydä toisilla kylässä. ”Sinä olet aidan väärällä puolella”, on lause, johon toiveet kaatuvat.
Yhteiskunta ei voi kehittyä, jos ihmiset jakautuvat aidan oikealle ja väärälle puolelle. Yhteiskunta, jossa kaikki olisivat tasa-arvoisia, olisi yhteiskunta ilman aitoja, ilman ennakkoluuloja ja ilman pelkoa siitä, että joutuu vaikeuksiin, jos löytyykin tämän kulttuureita rajaavan aidan ”väärältä” puolelta.
Helmi Lampinen
Kulttuurien ja kielien tuska - saavatko nuoret elää rauhassa?
Olen onnellinen elämääni. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että en saisi puhua suomea. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että minun ajattelutapani ja kulttuurini on vääränlainen. Tiedän, että monille muille eri kulttuureista tuleville sanotaan kuitenkin kaikkea sellaista, mikä saa heidät pelkäämään ja ajattelemaan, että he eivät kuulu joukkoon. Huudot ja huomautukset, jotka saavat kyyneleet valumaan, syövät heitä sisältä. Ne luovat tunteen, jota kenenkään nuoren ei pitäisi kokea, nimittäin häpeän omaa kieltään ja kulttuuriaan kohtaan.
Eri kulttuurit ja ihmiset tuovat yhteen uusia perinteitä, tapoja ja kieliä. On hyvä ottaa erilaiset tavat ja kielet avosylin vastaan, sillä se on paras tapa oppia ja ymmärtää meille uusia asioita. Siten me kaikki voimme yrittää ymmärtää toisiamme ja estää maassamme tapahtuvia konflikteja ja väärinkäsityksiä. Niitä on esiintynyt hurja määrä, ja niiden suunta ei ole vielä laskussa.
Suomessa nuorten keskuudessa esiintyy hyvin paljon rasismia. Rasismia on joka puolella, ja sitä kuulee monessa paikassa. Nykyään siitä on tullut paljon jopa pahempaa, sillä sosiaalinen media mahdollistaa anonyyminä haukkumisen ja mollaamisen. Olen itsekin kuullut ja nähnyt rasismia sometileillä, videoissa, kuvissa, koulussa ja kavereiden seurassa. En pidä siitä. En pidä siitä, että myös ihmiset, jotka ovat minulle läheisiä, voivat olla rasisteja. Olen kuullut monta kertaa esimerkiksi yläkoulussa rasistisia kommentteja maahanmuuttajista. Se oli loukkaavaa, enkä suostunut olemaan hiljaa. Sanoin suoraan, että heidän täytyy lopettaa, ja kutsuin heitä rasisteiksi, sillä sitä he olivat. He jopa heittelivät kommentteja joskus rasistisen kohtelun saajien kuullen. En pitänyt siitä yhtään ja saatoin aina välillä käyttää kirosanoja, jos sanat eivät menneet perille.
Rasismi on yleistä nuorilla. Suomalaiset nuoret uskaltavat ilmaista mielipiteensä ja osoittaa vihansa muita kohtaan. Nuoria ei kiinnosta, mitä tulee sanottua, jos kaveripiiri on ympärillä. He haluavat tuntea itsensä vahvoiksi: Sellaisiksi, joiden ei tarvitse välittää muiden tunteista. Sellaisiksi, joita kuunnellaan ja kehutaan. Sellaisiksi, joiden sananvalta on yli muiden. Tämä on syy siihen, miksi tosi moni ryhtyy kiusaamaan. Tämä on syy siihen, miksi maahanmuuttajat joutuvat kohteeksi, sillä voidaan ajatella, että he ovat helppo kohde. Heitä ei tunne, he ovat Suomen maassa ja he ovat ”erilaisia”. Ei ihmisen kimppuun kuitenkaan voi hyökätä vain siksi, että hän ei ole mukamas omassa maassaan ja että hän ei mukamas kuulu Suomeen. Se on väärin. Suomi on maa, joka on luotu rakkaudelle, ystäville ja yhteishengelle. Täällä ei tarvita negatiivista energiaa.
Joskus myös suomenkielisillä on ollut vaikeaa. Suomen kieltä puhuvat lapset Ruotsin työpajoilla saivat mattopiiskasta niin, että verta lensi, kirjoittaa Hannele Kenttä artikkelissaan Suomen puhuminen johti selkäsaunaan (Lapin Kansa 12.12.2020). Artikkelissa haastateltu Sune Svaneholm kertoo, kuinka häntä kohdeltiin kaltoin ruotsalaisella työtuvalla, kun hän oli vasta seitsemänvuotias. Kenttä kirjoittaa Svaneholmin kokemuksista tämän lapsuudessa yli 70 vuotta sitten Ruotsin Karungissa. Suomen puhuminen aiheutti rangaistuksia, jotka eivät olleet niin kivoja. Olisiko kivaa, jos suomalaisia kohdeltaisiin vieläkin samalla tavalla? Olisiko hauskaa, jos suomalaisia kohdeltaisiin niin kuin monet suomalaiset nuoret kohtelevat eri kulttuuritaustoista tulleita nuoria? Kun puhuu suomea, joku huutaisi ”Turpa kiinni!” Kun puhuu omaa äidinkieltään tai pukeutuu oman kulttuurin mukaisesti, joku tulisi haukkumaan tai osoittamaan väkivaltaa.
Sofi Oksasen kirjoittaman romaanin Stalinin lehmät (2003) katkelmassa kerrotaan oman äidinkielen syrjäyttämisestä. Romaanissa tytön äiti ei ole puhunut tytölle viroa ollenkaan, eikä anna tytön puhua sitä missään, vaikka se on hänen oma kielensä. Oksanen kirjoittaa siitä, kuinka tytön äiti ei anna lapsen saada mitään Virosta, ei muistikuvia, ei kieltä, ei mitään. Romaanissa tyttö kertoo heidän käyneen Virossa, mutta siitä ei saanut puhua kellekään. Tämä tuo esille sen, kuinka rasismi ja ulkopuolisuus voivat vaikuttaa ihmisiin. Nainen ei halua muiden tietävän, että he ovat yhteydessä heidän kotimaahansa ja että hänen tyttärensä opettelee ”väärää” kieltä suomen kielen sijasta. Tyttö ei saa puhua ollenkaan viroa heidän talossaan tai saa luunapin. Naisen mielestä on parempi, että kukaan ei tiedä heidän ulkopuolisuudestaan, jotta he saisivat elää rauhassa ja jotta naisen tytär saisi hyvän tulevaisuuden ja elämän.
Tähän liittyy suuri kysymys siitä, miksi tällaista tapahtuu. Miksi kaikki eivät saa elää rauhassa? Hannele Kentän artikkelissa kerrotaan, että suomalaisia kohdeltiin kaltoin, jos he puhuivat suomea ruotsalaisilla työpajoilla joskus 1950-luvulla. On outoa, että vastaavaa tapahtuu vieläkin, mutta eri yhteydessä käännettynä pois suomalaisista ja kohdistettuna ulkomaalaisiin. Suomalaiset kohdistavat sen ulkomaalaisiin, vaikka he tietävät, että heitäkin on kohdeltu samalla tavalla ennen. En ymmärrä myöskään, miten paljon rasismia Suomessa esiintyy, mutta sitä esiintyy niin paljon, että ihmiset joutuvat piilottamaan oman kielensä ja kansalaisuutensa sen takia, kuten myös Sofi Oksanen ilmaisee romaanissaan. Olemmeko tulleet siihen pisteeseen, että ihmiset, jotka eivät pukeudu tai puhu samoin kuin me, joutuvat piilottamaan omat puolensa? Olisiko mahdollista elää rauhassa, sovussa kaikkien kanssa? Se on mahdollista, jos ennakkoluulot ja erimielisyydet voitaisiin katsoa toisten kannalta. Ei saa olettaa muiden olevan jotakin ilman tutustumista ja oppimista. Tulee myös ajatella eri ihmisten mielipiteitä ja väitteitä heidän näkökulmasta, heidän kulttuurinsa näkökulmasta. He ovat tulleet Suomeen ja oppivat meidän kulttuuristamme, joten emmekö voisi oppia myös heidän kulttuureistaan.
Mimmi Antila