Syysloma on myös lukuloma – Lue, millaisia kirjoja lukiomme abit valitsivat luettavakseen!

Julkaistu: 13.10.2022 klo 09.43

Suomen lukukeskus kannustaa lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja syyslomalla. Kampanjan tavoitteena on vakiinnuttaa lukeminen osaksi syysloman viettoa. Kampanjassa ovat mukana Kirjailijaliitto, Kirjakauppaliitto, Kirjasampo, Lukukeskus, Lukuliike, Opetushallitus, Suomen Kirjastoseura, Suomen Kirjasäätiö, Suomen Kustannusyhdistys, Suomen Tietokirjailijat ja Äidinkielen opettajain liitto.

Äidinkielen ja kirjallisuuden kahdeksannella kurssilla opiskelijat saavat valita itse kokonaisteoksen, jonka lukevat kurssityönä. Teos voi olla tietokirja, elämäkerta, romaani, novelli- tai runokokoelma, näytelmä tai vaikkapa sarjakuvaromaani. Tietokirjan voi valita esimerkiksi aiheesta, joka tukee sen reaaliaineen sisältöä, jonka abiturientti suorittaa ylioppilaskokeessa.

Seuraavaksi voit lukea Henrin, Helmin, Jannen, Antin ja Konstan esittelyn valitsemastaan kirjasta.

Henri Holster: Alex (2018)

Alex (2018) on elämänkerta, joka kertoo Alexander Stubbin matkasta HIFK:n pukukopista laatimaan Nizzan sopimusta ja Suomen pääministeriksi. Kirjan on kirjoittanut Karo Hämäläinen apunaan Alexander Stubb.

Heti esipuheessa kerrotaan, että kyseessä ei ole kirja, jossa on poliittisia paljastuksia, jälkiviisastelua tai muiden haukkumista. Kyseessä on kirja, jossa asiat kerrotaan sellaisina kuin Alexander Stubb ne itse koki.

Lukiessani minua kiinnosti Alexander Stubbin reitti politiikan huipulle. Se oli erittäin monivaiheinen: lukiosta vaihto-opiskelijaksi Kaliforniaan, sen jälkeen ylioppilaskirjoituksista armeijaan ja Yhdysvaltoihin yliopistoon. Mukana on kertomuksia ja tarinoita kielikylvystä Ranskassa, appivanhempien kohtaamisesta Lontoossa ja Jyrki Kataisen puhelusta keskellä Levin tietä. Kirjassa kerrotaan myös, että Stubb oli opiskeluvuosina Suomen maajoukkueessa lajinaan golf ja että se vaihtui vanhempana triathloniin ja kestävyysurheiluun.

Parasta lukukokemuksessa olivat kuitenkin tarinat opiskeluvuosina ja politiikan verhon takaa. Alexander Stubb on elänyt kokemuksellisesti erittäin rikkaan elämän. Paavo Väyrysen pihiys europarlamentaarikkona vieraita kohtaan saa lukijan hymyilemään, samoin tarina siitä, miten puolison veljekset olivat juottaneet suomalaisen kosiskelijan sellaiseen krapulaan, ettei tämä joulupäivänä pystynyt osallistumaan yhteiseen lounaaseen.

Kirjan tärkein anti minulle oli motivaatio. Aina elämässä ei voi olla varma, miten käy tai mitä tapahtuu seuraavaksi. Lapsena Stubb oli sanonut isälleen, Göran Stubbille, ettei hänestä ikinä tule poliitikkoa. Vuosikymmeniä myöhemmin hänet nimitettiin ulkoministeriksi, valtiovarainministeriksi ja jopa pääministeriksi. Peruskoulussa häntä ei kiinnostanut muu kuin jääkiekko, lukiossakin meni miten meni. Hän kuitenkin valmistui filosofian tohtoriksi ja toimi niin Euroopan unionin parlamentissa kuin Suomen ministeripöydissä.

’’Olen 13-vuotias. Pitkät vaaleat hiukset, IFK:n sentteri numero 9. Takatukka, teiniräkänokka, rääväsuu. Kovan asenteen takana piilee epävarmuus. Lehtisaari, Lehdesniityntie 3 H, betonikerrostalo, neljäs kerros, merinäköala. Toisella puolella siltaa näkyy Otaniemi. Pelkkää metsää ja Raaden hammas. Istun olohuoneessa katsomassa televisiota, jossa joku setä puhuu jotain. En ymmärrä mitään.
”Va e det där för en fabo?” kysyn isältä.
”Poliitikko”, isä vastaa.
”Mitä poliitikot ovat?”
”Ne ovat sellaisia, jotka eivät saa mitään kunnon työtä.”
Aha. Ei minusta ainakaan poliitikkoa tule.’’

Helmi Lampinen: Depressiopäiväkirjat (2017)

Twitteristä tunnetun Anni Saastamoisen kirjoittama teos Depressiopäiväkirjat (2017) on rehellinen ja kaunistelematon kertomus masennuksesta ja sen vaiheista. Saastamoinen kertoo oman kokemuksensa masennuksen kanssa kamppailemisesta ja siitä, miten hän masennuksen kokee. Vaikka kirjan aihe onkin masennus ja se, miten masennus aiheuttaa ihmiselle avuttomuutta, vihaa ja pahaa oloa, on sen lopullinen sanoma kuitenkin toiveikas.

Kirjan sisältö on päiväkirjamuodossa ja kulkee selkeää aikajanaa lähtien siitä, kun Saastamoinen alkaa ymmärtämään itsekin, että jokin on vialla. Kirja käsittelee Saastamoisen matkaa masennushoitojen aloittamiseen ja masennuksen sairastamisen hyväksymiseen. Yhtä lailla kuin syöpä on yleinen kansantauti, on myös masennus, ja tätä Saastamoinen haluaa kirjassaan tuoda esille.

Lukiessani kirjaa tiesin heti ensimmäisten kappaleiden jälkeen sen olevan mielenkiintoinen ja juuri sellainen, jonka haluan ehdottomasti lukea. Aihe on synkkä ja surullinen, mutta silti muutamassa kohdassa jopa hymähdin hieman itsekseni. Saastamoinen osaa kuvailla asioita rehellisesti mutta silti myös hieman huumoria käyttäen.

Kirjoitustyyli tekee lukemisesta helppoa. Saastamoinen ei kaunistele tai pyytele anteeksi, vaan purkaa vihaa ja pahaa oloa suoraan käyttäen välillä caps lockia ja kirosanoja: ”NO KYLLÄHÄN SE EHH SIITÄ KUN LÄHTEE ULKOILEMAAN JA TEKEE OIKEITA ASIOITA EIKÄ VAIN TOJOTA KOTONAAN ja että KYLLÄHÄN SITÄ EHH JOS SYÖ VAIN KUNNOLLA JA HYVIN JA OIKEITA ASIOITA NIIN NIIN NIIN”. Saastamoinen kuvailee sarkastisesti sitä, mitä masentuneelle ihmiselle usein sanotaan ja miten sen kuvitellaan parantavan. Saastamoinen kuvaa hyvin vahvoilla sanoilla myös sitä, miltä masentuneesta voi tuntua terapiaan meneminen, kun masentuneelle sanotaan yleensä myös, että jos menisi terapiaan, ”parantuisi”. ”Ja mitä minä siellä terapiassa kertoisin? Synnyin, olin lapsi ja sitten esiteini ja sitten meni vituiksi.” ”Pelotti koko vitun terapia. Pelotti olla masentunut ja syödä lääkkeitä. Oikeastaan pelkäsin itseäni eniten, sillä olin oivaltanut olevani Aivan Vitun Kipeä.”


Parasta kirjassa mielestäni on sen aitous ja rehellisyys. Kirja ei ole mikään hyvän mielen kirja, jossa toistettaisiin yhä uudelleen ja uudelleen, että kaikki järjestyy tai että masennus on vain ohi menevää. Saastamoinen kertoo rehellisesti, minkälainen matka ja taakka on aloittaa masennuksesta selviäminen. Hän kertoo, miten vaikeaa voi olla löytää oikea terapeutti ja miten täysin ammattitaidottomia terapeuttejakin löytyy paljon. Hän kuvailee kaikkia niitä tunteita, joita masentunut käy läpi, ja sitä, miten masentunut kokee ja näkee kaiken ympärillään. Parasta on myös se, että Saastamoinen ei yritä väkisin kertoa positiivisia juttuja aina väliin, koska masentunut ihminen nimenomaan ei pysty näkemään valoa tunnelin päässä. Masentuneelle tunnelin päässä on pelkkää pimeyttä, jota kohti on pelottava juosta, mutta samaan aikaa ajatus sinne menemisestä kiehtoo. Yksi parhaista asioista on vielä se, että kirjan kohderyhmä ei ole ainoastaan masentuneet vaan jopa enemminkin ne, joiden lähipiirissä on masentunut. Saastamoinen kuvailee hyvin sitä, mitä masentuneen päässä liikkuu, ja siksi kirja on täydellinen opas ihmiselle, joka haluaa ymmärtää läheisensä oloa ja esimerkiksi sitä, miksi toinen ei jaksa eikä löydä mielenkiintoa mihinkään.

Kirjan tärkein anti on ehdottomasti se, että on täysin okei ja ymmärrettävää olla masentunut. Masennus on sairaus muiden joukossa, ja siitä voi selvitä. Tärkeää kirjassa on myös masennukseen liittyvien tabujen rikkominen ja pahan olon normalisointi. Vaikka yksi tärkein anti on toki myös se, että masennuksesta todella voi selvitä ja että aina täytyy hakea apua, on mielestäni tärkeää myös se, että Saastamoinen sanoo suoraan, ettei avun hakeminen tai saaminen välttämättä ole millään tavalla helppoa: ”Kymmenet lähettämäni sähköpostit saivat kymmeniä valitettavasti minulla ei ole aikoja ennen vuotta 2076 -tyyppisiä vastauksia, jotka saivat minut painautumaan tiukemmin vasten sohvatyynyjä.”

Seuraava sitaatti kertoo hyvin kirjan tyylistä ja sisällöstä: ”Pärjäilin menemään niin perkeleen kauan, kuukausia, koska niin olin pärjännyt siihenkin saakka. Väkisinhymyillyt päivät läpeensä, nyökkäillyt tilanteissa, joissa kuului nyökkäillä ja suorittanut väkisin menemään nouseva verenpaine silmäni sokaisten, suorittanut kuin saatana raahaisin kivirekeä ja toivonut saavani sen pian perille. Odotin, että joku projekti tulisi päätökseen, että tuottamaani sisältöä olisi tuotettu tarpeeksi, ehkä että saisin potkut. Pelkäsin jääväni kiinni tehottomuudestani, sillä usein työpisteellä koneeni näyttöä tuijottaessani tein vain sitä -tuijotin näyttöä. Minussa ei ollut enää mitään muuta, kuin toimintaansa jatkavat sisäelimet, suonissani kiertävä veri.”

Janne Lakkapää: Sydänääniä Karjalasta (2017)

Sydänääniä Karjalasta (2017) on Kari Häkkisen kirjoittama elämäkertakokoelma, johon on haastateltua kymmentä Karjalassa syntynyttä ja kotinsa menettänyttä suomalaista. Kirjaan haastateltujen ihmisten keski-ikä on yli 90 vuotta, ja siksi on tärkeää, että saadaan karjalaisten äänet kuultua ennen kuin on liian myöhäistä. Kirjaan haastatellut henkilöt ovat Veikko Juvonen, Antti Henttonen, Helvi Frick, Pentti Karvonen, Pekka Päivänen, Aira Samulin, Lauraliisa Pitkänen, Raili Savolainen, Aino Mäntylä ja Toivo Virkki.

Lukiessani kirjaa aloin miettimään, miltä tuntuisi, jos itse joutuisin joskus jättämään hyvästit Lapille tai Ylitorniolle samalla tavalla kuin karjalaiset 1940-luvulla. Koen, että Lappi on minun kotini, ja ajatus siitä, että joutuisin jossain vaiheessa jättämään kaiken taakseni, tuntuu inhottavalta. Kirjassa haastatellut henkilöt eivät olleet kovin paljoa vanhempia kuin minä, kun joutuivat jättämään kotinsa, mutta ymmärrän täysin sen siteen, jonka he ehtivät luoda kotiseutuunsa. Minusta on tärkeää, että Karjalasta kotoisin olevat tulevat kuulluiksi ja että heidän tarinansa tallennetaan, että myöhemmät sukupolvet voivat ajatella asiaa kuten minä.

Parasta kirjassa oli haastateltavien avoimuus. Kirjassa usea haastateltava oli itsekin sotinut talvi- ja jatkosodassa ja kertoi, miltä tuntui puolustaa kirjaimellisesti kotiaan. Myös se, kuinka lämpimästi he kertoivat kodeistaan, lämmitti minun sieluani. He osasivat tarkasti kuvailla kotiseutujaan ja kertoivat, missä oli mitäkin ja missä viettivät aikaansa. Tykkäsin paljon myös siitä, että kirjassa on kuvia haastateltavista ja että siinä kerrotaan myös heidän kotikunnastaan, joista osan nimi on nykyisin eri kuin 80 vuotta sitten. Opin paljon uutta Karjalasta ja siitä, millainen se oli, kun se oli osa Suomea.

Kirjan tärkein anti minulle oli se, että opin arvostamaan monia asioita uudella tasolla. Se että ei ole syntynyt kaupungin vilskeeseen vaan ”metsän keskelle”, ei olekaan niin paha. Minulla sentään on koti ja voin mahdollisille lapsilleni joskus näyttää, missä olen kasvanut ja aikaani viettänyt. Myös toinen asia, mitä opin arvostamaan enemmän, on se, että kuuntelen mieluusti vanhempieni ja mummoni ja pappani tarinoita. Minun mummoni ja pappani ovat syntyneet sodan aikana, joten pääsin kirjan avulla enemmän vielä sisälle siihen, millaista oli kasvaa silloin.


Olen itse suhteellisen kiinnostunut suomen murteista ja siitä, miten suomalaiset eroavat toisistaan riippuen kotipaikastaan. Nykyisin nämä asiat eivät ole yhtä suuresti esillä kuin 100 vuotta sitten, mutta uskon, että tietyt alueet kasvattavat erilaisia ihmisiä. Karjalaisesta asenteesta opin kirjan aikana sen, että he olivat rentoja, ahkeria ja urheilullisia. Yksi sanonta jäi kirjasta hyvin mieleen. Siinä eräs haastateltava kertoo, kuinka heillä jäi pirtin avain jälkeen evakon yhteydessä. Tähän haastateltavan äiti oli lempeästi vain todennut: ”Mill myö päästään kottiin, ku se avvai jäi navvettaan?” Tämä oli minusta erittäin paljon karjalaisesta asenteesta kertova ja hyvin kirjaan sopiva.

Antti Hiltunen: Koukkaus itään (1999)

Reino Lehväslaihon romaani Koukkaus itään (1999) kertoo reservivänrikki Santeri Revon ja tämän joukkueen toiminnasta jatkosodan syksyllä 1943. Vuonna 1943 suomalaisten hyökkäysvaihe Neuvostoliittoon oli pysähtynyt ja oli siirrytty asemasotaan. Kumpikaan sodan osapuolista ei kokenut suuria alueellisia voittoja. Romaanissa seurataan, kuinka juuri kovalta komennukselta selvinnyt Revon joukkue käsketään matkaamaan kenttävartio Karhuun, joka sijaitsee pitkällä idässä lähellä venäläisiä.

Kenttävartion maine on raaka: ”Ruumiita syntyy kuin hylsyjä ja eloonjääneiltä tahtoo järjen valo sammua.” Kenttävartion raa’asta maineesta huolimatta joukkio nousee kuorma-auton kyytiin ja matka alkaa, sillä sodassa toimitaan käskyjen mukaan. Romaanin juonenkäänteitä paljastamatta sodassa soditaan ja miehiä kuolee.

Lehväslaiho on tunnettu sotaromaaneistaan, ja hän itse palveli talvi- ja jatkosodassa panssarimiehenä. Lehväslaiho palveli kunniakkaasti ja haavoittui muutamia kertoja. Lehväslaihon omat sotakokemukset näkyvät selvästi hänen teoksissaan ja lisäävät niiden uskottavuutta.

Lukiessani romaania aloin pohtimaan, minkälaista olisi itse olla sodassa. Lehväslaihon kirjoitustyyli on hyvin kuvauksellista, joten monista romaanin tapahtumista saa hyvin tarkan kuvan, ja monesti pystyy kuvittelemaan itsensä sen tapahtumiin. Romaanin keskeiseksi teemaksi nousee sodan järjettömyys, joka näkyy henkilöiden dialogissa ja toiminnassa: ”Karhu kuului sanovan: - Me helvetin pellet taas sotasirkuksessa.” Järjettömyyden aatetta vahvistavat myös Lehväslaihon raa’at kuvaukset sotimisesta ja tappamisesta.

Parasta romaanissa on ehdottomasti sen realistisuus. Kirjassa on monia tapahtumia, joita lukija voisi uskoa todeksi, jos ei tietäisi lukevan kaunokirjallisuutta. Lehväslaihon omat kokemukset ja hänen kirjoitustyylinsä luovat uskottavan ja helposti kuviteltavan kokonaisuuden, joka voisi olla yhtä hyvin totta. Hyvää romaanissa on tietysti sen tarina, erilaiset henkilöhahmot ja hyvä huumori.


Kirjan tärkein anti minulle oli tieto. Olen kiinnostunut historiasta ja pidän itseäni tietoisena toisen maailmansodan ja erityisesti jatkosodan tapahtumista. Siitä huolimatta kaikista sotaromaaneista oppii aina jotakin uutta, oli se taktiikka tai toimintatapa. Lisäksi kirjossa mainitaan yleensä oikeita sodan tapahtumia, jotka toimivat hyvänä historian kertauksena. Toinen tärkeä anti oli tietysti myös ajanviete, joka on muuta kuin ylioppilaskirjoituksiin lukemista.

Kirjan loppupuolella joukkue joutuu venäläisten väijytykseen. Seuraavissa kirjan sitaateissa näkyy hyvin Lehväslaihon teksteille ominaiset piirteet: ”Vasemmalta pamahti pikakiväärituli ja korvessa lensi valojuovien kirkkaita kaaria. Sumu repeytyi ja Pajun pään yläpuolelle iskeytyi luotisarja ja mies makasi maassa kauhuissaan ja oli tukehtua marjoihin. — — Repo viittoi miehiä taakseen ja sivuilleen ja huuteli: - ISKETÄÄN VASEMMALLE MÄKEEN - ISKETÄÄN HETI VASEMMALLE MÄKEEN! JOUKKUEET PERÄKKÄIN JA KARHU JA KÄKI KÄRKEEN JA TAKAA VARMISTAA KATAJA. AIKAA KAKSI MINUUTTIA. VALMIINA JOOO….”

Väijytyksessä kaatuu muutamia kirjan keskeisiä henkilöitä, mutta heitä ei ehditä hautaamaan tai muistelemaan, koska sellaista sota vain on: ”Kun ylikersantti Karhu kärjestä putosi polvilleen rinteessä Paju tiesi, että kaverin sota loppui, koska pää halkesi ja Paju sai verta takilleen.” Monesti kirjan lukijakaan ei ehdi henkisesti rekisteröimään, mitä juuri tapahtui. Kokonaisuudessaan Lehväslaihon romaani tarjoaa realistisen ja samaistuttavan kertomuksen Suomen jatkosodan ajasta, joka on täynnä jännittäviä tapahtumia, mielenkiintoisia henkilöitä ja raakaa kuvaamista.

Konsta Keski-Antila: Pulp (1994)

Charles Bukowskin romaanin päähenkilö on Los Angelesissa asuva masentunut yksityisetsivä Nick Belane. Nick Belane on rahanpuutteessa, ja hänellä on alkoholiongelma. Yksi kirjan tärkeimmistä sivuhenkilöistä, Leidi Kuolema, palkkaa Belanen jäljittämään henkilön, joka näyttää ranskalaiselta kirjailijalta Célineltä jonka luullaan kuolleen. Belanen pitää selvittää, onko kyseinen henkilö oikeasti Céline. Belane palkataan myös löytämään Punainen Varpunen, selvittämään, pettääkö miehen vaimo tätä, ja auttamaan yhtä kirjan toista sivuhenkilöä, Hal Groversia, pääsemään eroon avaruusolennosta. Kirjan aihe on kuolema, joka tuntuu koko ajan lähestyvän päähenkilöä. Kirja onkin Bukowskin viimeinen ennen hänen kuolemaansa.

Lukiessani huomasin, että kirjan kertojana toimii sen päähenkilö. Kirjan päähenkilön näkökulma asioihin on synkkä ja pessimistinen. Monesti hän kommentoi tapahtumia pessimistisesti mutta vitsikkäästi. Kirjan kieli on erittäin rivoa ja kaunistelematonta. Huomasin myös, että kirjan tyyli on monesti erittäin runollista, mikä on erikoista dekkarille.

Parasta kirjassa on se, että sen lukeminen ei ole missään vaiheessa tylsistyttävää. Bukowskin kirjoitustyyli on jokaisella hetkellä viihdyttävää, mikä auttaa myös kirjaan keskittymisessä.

Kirjan tärkein anti minulle oli se, että sitä oli hauska lukea, koska se laittoi minut tarkastelemaan elämää eri näkökulmasta.

Kirjan tyyli ja tiivistyy hyvin seuraavassa sitaatissa:”Siinä sitä sitten odotettiin. Me kaikki. Eikö kallonkutistaja tiennyt että odottaminen oli juuri niitä juttuja jotka tekivät ihmisistä hulluja? Ihmiset odottivat koko ikänsä. He odottivat elävänsä, he odottivat kuolevansa. He jonottivat vessapaperia. He odottivat jonossa rahaa. Ja jos heillä ei ollut rahaa, he odottivat vielä pitemmissä jonoissa. Odotit nukahtamista ja sitten heräämistä. Odotit naimisiinmenoa ja sitten eroamista. Odotit sadetta ja sen loppumista. Odotit ruoka-aikaa ja sitten taas ruoka-aikaa. Odotit kallonkutistajan toimistolla mielipuolten kanssa ja mietit olitko samaa jengiä.”

Mukavaa syyslomaa kaikille!

Teksti opiskelijat

Kuva Terhi Hammare

Takaisin edelliselle sivulle